perjantai 9. helmikuuta 2018

Vapaaehtoiset riippakivet?


Perämeren meritiimissä on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut joka vuosi 1-8 vapaaehtoistyöntekijää. Vapaaehtoisia on saatu mukaan paikallisten sukellusseurojen talkoohengessä, suomalaisia ja ulkomaalaisia yliopisto- tai muita korkeakouluopiskelijoita, joiden on pitänyt suorittaa pakollinen työharjoittelu, on tullut monena kesänä kolmesta viikosta viiteen kuukauteen mittaisina pätkinä, ulkomaisia lukiolaisia on tullut muutaman viikon työharjoitteluun tai "itsenäistymisharjoitteluun", kuten he itse sanovat, TE-keskus on lähettänyt meille kotoutettavia suomen kielen kurssilaisia suomenkieliseen työharjoitteluun, ja ulkomaisia ja kotimaisia luonnonsuojeluhenkisiä ihmisiä on tullut vapaaehtoisiksi vain siksi, että he haluavat päästä konkreettisiin luonnonsuojelutöihin alueelle, jonne normaalisti ei turisti pääse eli Perämerelle.
 
Henkilökohtaiset motiivit vapaaehtoistyöhön ovat vaihdelleen, mutta kaikille on ollut yhteistä kova työinto ja motivaatio, halu liikkua luonnossa ja tehdä luonnonsuojelutyötä, ja meritiimin me-hengestä nauttiminen samanveroisina tiiminjäseninä palkattujen työntekijöiden kanssa.
 
 
 
Minä olen aina pyrkinyt ottamaan jokaisen vapaaehtoistöitä kyselevän töihin. Maailmahan on pullollaan töitä, joita varten ei kuitenkaan ole varaa palkata työntekijöitä. Ainahan tulee olemaan niin, että on sekä työttömiä, joille ei riitä palkkaa, että töitä, joihin ei riitä palkkaa, ja vapaaehtoiset liikkuvat tässä välissä. Esimerkiksi kesän maastotyöt ovat helppo nakki vapaaehtoisille: meillä on tietyt tulostavoitteet ja niitä varten on palkattu tietty määrä palkallisia luontokartoittajia, mutta koska maastotyön luonteeseen kuuluu, että mitä enemmän tekijöitä, sitä enemmän työtä saadaan tehtyä, jokainen vapaaehtoinen kantaa todellakin kortensa kekoon. Kaikessa yksinkertaisuudessaan saamme enemmän tehtyä suuremmalla määrällä ihmisiä kun kyse on fyysisestä työstä. Yksikään vapaaehtoinen ei kuitenkaan vie kenenkään palkallista työpaikkaa, koska tulokset on aina suhteutettu vain palkkatyöntekijöihin eikä rahaa kerta kaikkiaan ole määrättömästi.
 
Tiimini on saanut nauttia mahtavasta kansainvälisyydestä, kun vapaaehtoisia on tullut Kolumbiasta, Ranskasta, Saksasta, Hollannista, Jyväskylästä, Helsingistä, Torniosta ja vaikka mistä, näkökulmat muuttuvat ulkopuolisten perspektiivien tullessa kuvaan ja vapaaehtoiset pääsevät paikkoihin, joihin ei muuten pääse kuin omalla veneellä tai ei lainkaan ilman tutkimuslupaa. Lisäksi kaikki pääsevät toteuttamaan yhteistä intohimoa, luonnonsuojelua tai Itämeren saattamista parempaan reilaan, ja luonnossa liikkumista.
 
 
Siksi minua jaksavat vuosi toisensa jälkeen hämmentää vapaaehtoistöitä kyselevät, jotka kertovat, että minä olen ensimmäinen niistä kymmenistä, joille he ovat kirjoittaneet sähköpostia ja joka on todella vastannut heille! Että minä olen ensimmäinen, jolle soittaessaan he saavat kuulla positiivisen kannan.
 
Yhdessä olemme sitten ihmetelleet, miksi heitä ei oteta vapaaehtoistöihin, vaikka periaatteessa yhtiön toimintasuunnitelmassakin saattaa lukea, että vapaaehtoistyötä tuetaan. Nimensä mukaisesti vapaaehtoiset eivät aiheuta kuluja ja heistä on suuri apu. Yllättävän suuri osa Metsähallituksen vuoden töistä lepää vapaaehtoisten harteilla - on yhdessä WWF:n kanssa järjestettäviä vapaaehtoisten talkooleirejä, joilla kunnostetaan perinnebiotooppeja, on Pidä Saaristo Siistinä ry:n kanssa toteutettavia talkoita ja sitten ovat kaikki ne rengastajat ja lintutarkkailijat, jotka yksinään kulkevat määrättömät tunnit pitkin metsiä ja rantoja ja tarkkailevat ja laskevat lintuja. Eikö näiden jo vakiintuneiden vapaaehtoistöiden muotojen ulkopuolelta osata ajatella uusia vapaaehtoisuuden muotoja?
 
Viimeisen kuukauden aikana olen jutellut puhelimessa helsinkiläisen sukeltajan ja ranskalaisen Suomessa biologiaa opiskelevan kanssa. Molemmat haluaisivat tehdä vapaaehtoistöitä kesällä, toinen halusta pelastaa Itämeri, toinen halusta tehdä mielekäs työharjoittelu. Sukeltaja kertoi soitelleensa kymmeniin paikkoihin ja minä olin ensimmäinen, joka vastasi alustavasti myöntävästi. Opiskelija kertoi lähettäneensä kymmeniä sähköposteja, ja saaneensa viimein vinkin Metsähallituksen sisältä, että Essille kannattaa soittaa, hän ottaa vapaaehtoisia.
 


 
Ulkomailla ns. tieteellinen turismi on iso juttu. Tutkimuslaitokset ottavat joko vapaaehtoisia, jotka tulevat tutustumaan tutkimustyöhön ja tekemään muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen maastotöitä jossakin eksoottisessa kohteessa. Olen itse ollut tieteellisenä turistina Malediivien merentutkimuslaitoksella. Tein sinne vapaaehtoisena työharjoitteluni, ja se oli aivan mahtava kokemus! Miten muuten olisin päässyt laskemaan kaloja turistien sukelluspaikkojen ulkopuolisilla atolleilla tai vierailemaan saarilla, joille ulkomaalaisilla ei muuten ollut pääsyä?
 
Usein vapaaehtoisilta veloitetaan majoituksesta ja ruuasta, ja joissakin paikoissa he joutuvat jopa maksamaan siitä, että saavat tehdä töitä. Näin tutkimuslaitokset hyötyvät reppureissaajista ja sapattivuosien viettäjistä ja saavat vapaaehtoisten avulla töitään vietyä eteenpäin. Välillä kuulee opiskelijoiden jopa valittavan, että he eivät enää valmistuttuaan saa palkattuja työpaikkoja, kun kaikkien oletetaan tekevän vapaaehtoisesti oman alansa töitä että saavat näyttöä CV:hen. Työpaikkoja vapaaehtoisten ei toki pidä viedä, mutta koska rahoitukset on useimmissa paikoissa vedetty niin tiukalle, että vain perustyö pystytään hoitamaan palkkarahoilla, vapaaehtoiset tuovat valtavan lisäresurssin.
 
Minä ja tiimini jäämme odottelemaan ensi kesän meritiimin muovautumista ja mahdollisten vapaaehtoisten saapumista ja ihmettelemme, miksi niin monet muut eivät halua ottaa vapaaehtoisia töihin. Onko oletuksena, että vapaaehtoiset jostain syystä eivät olisi yhtä hyviä työntekijöitä kuin palkatut? Heillä on kuitenkin yleensä vahvempi motivaatio tehdä työtä koska heidän ei kerran ole PAKKO, ja palkallisilla kuitenkin palkka juoksee vaikka pitäisi kahvitaukoa puolet ajasta. Vai onko työpaikoilla pelko siitä, että vapaaehtoisen koordinoimiseen menisi jotenkin erityisen paljon aikaa? Silloin minä katsoisin koordinoijaa enkä koordinoitavaa, koska saapuuhan esim. maastotöihin uusia työntekijöitä joka kesä, eikä heillä välttämättä ole sen enempää tietoa työn sisällöstä kuin vapaaehtoisella. Vai onko pelkona yhteisen kielen puuttuminen? Joissakin tilanteissa se voi tietysti vaikeuttaa työntekoa, mutta esim. työpaikoilla, joissa suurin osa ihmisistä on nuoria ja kosmopoliitteja, puhutaan varmasti englantia.
 
 
Niin tai näin, on erikoista, että yksittäisille vapaaehtoisille ei anneta enempää arvoa nykymaailmassa. Esim. USAssa suuri osa luonnonsuojelutyöstä pyörii eläkeläisten vapaaehtoisten voimin - eläkeläiset vapaaehtoistyöntekijät käyvät muutamana päivänä viikossa vetämässä luontoretkiä paikalliseen kansallispuistoon tai seisomassa luontokeskuksen opastustiskin takana. Suomessa eläkeläisiä ei vielä näy kuin muutamissa kouluissa lukumummoina tai -vaareina tai sitten talkooleireillä.
 
Järjestötyöhän on Suomessa perinteisesti ollut vapaaehtoisten pyörittämää, mutta tämän lisäksi toivoisin, että minulle vapaaehtoistöihin hakeutuvien nuorten ei tarvitsisi lähetellä kymmenittäin sähköposteja ennen kuin tärppää.
 
Miksi ilmainen ei kelpaa? Ämpäreitäkin jonotetaan.
 
Essi Keskinen


perjantai 2. helmikuuta 2018

Hylkyjä, aarteita ja kuolleita


Minulta kysytään usein, löydänkö meribiologin työssäni aarteita, hylkyjä tai kuolleita ihmisiä. Viimeksi näin kysyttiin vasta pari viikkoa sitten kun olin kertomassa työstäni nelosluokkalaisille http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2018/01/alkulahteilla.html.
 
Kuolleita ihmisiä en ole koskaan löytänyt ( -koputtaa puuta- ), enkä haluaisikaan löytää. Aarteet voi määritellä kovin eri tavoin (ei, en ole löytänyt kultakolikoita, vanhaa shampanjaa tai venäläisen tsaarin taideteoksia) eli vaikka omasta mielestäni olen löytänyt aarteita (uhanalaisia lajeja, alueelle uusia lajeja, Suomen pohjoisimpia havaintoja esim. haarukkalevästä ja leväruvesta, upeita vedenalaisia niittyjä, mahtavia geologisia muodostelmia jne jne), kaikki eivät näitä "aarteiksi" laske.
 
Jäävät siis hylyt. Niitä olen löytänyt, ja ollut mukana niiden löytämisessä.
 
Viistokaikuluotauskuva "Hylkyloukusta", pohjoisella Perämerellä sijaitsevasta alueesta, jolta on löydetty ainakin kaksi eri hylkyä todennäköisesti yli sadan vuoden takaa. Viistokaikukuvaa tulkitaan hieman kuten mustavalkoista valokuvaa, vaikka se onkin tuotettu kaiusta eli äänen perusteella. Alapuolisessa kuvassa yksi hylynpohja näkyy oikealla puolella ja sen ympärillä irtonaista puutavaraa, joka on mitä ilmeisimmin hylyistä peräisi. Kuva Keijo Suihko.
Vuonna 2013 Metsähallitus järjesti hylkytalkoot, joihin osallistui sukeltajia ympäri Suomea http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2013/07/perameren-kansallispuistosta-loytyi.html Yksi hylyn osa löytyikin, ja samalla matkalla torniolaiset sukeltajat viistokaiuttivat aluetta, jonne jäi muutamia tulkinnanvaraisia havaintoja, kytemään tulevien saunailtojen puheenaiheiksi.
 
Kesällä 2017 Bothnian wreck exploration -ryhmä viistokaiutti alueella uudelleen, ja löysi selkeästi laajan alueen, jolle on levinnyt sekä kaikenlaista irtotavaraa, että pari suurempaa kappaletta - tämänhetkisen tulkinnan mukaan ainakin kaksi hylkyä.
 
Toisen hylyn laitaparras. Kuva Keijo Suihkon videosta.
Lähes jokainen sukeltaja haaveilee siitä, että pääsee sukeltamaan aiemmin löytymättömään ja koskemattomaan hylkyyn. Jollei sukeltaja suostu sitä ääneen sanomaan, mielessään ajattelee kuitenkin,.
 
Minun kohdalleni tuo haaveen toteutus osui, kun eräs Bothnian wreck exploration -ryhmän jäsen, joka tekee paljon vapaaehtoistyötä meritiimin kanssa sukellusapuna toimimisessa, otti yhteyttä, ja kysyi, haluaisinko sukeltaa ensimmäistä kertaa toiseen näistä hylyistä. Tulla pitelemään valoja kun hän videokuvaa?
 
Kukapa sukeltaja ei tähän tartuisi?! Minä ja tiimini olimme jo valmiiksi Hylkyloukuksi nimetyn alueen lähistöllä tekemässä SEAmBOTH-hankkeen vedenalaiskartoituksia, ja sattumalta sillä viikolla tiimissä oli myös vapaaehtoinen meriavustaja, joka pystyi paikkaamaan minua sen kahden tunnin ajan kun otin saldovapaata sukeltaakseni hylkyyn.
 
Jouko Pellikan näkemys toisesta hylystä, piirrettynä hylystä otetusta videosta ja viistokaikuluotauskuvasta.
Hylyt lepäävät tasaisella hiekkapohjalla n. 12-13 metrin syvyydessä, ja Perämeressä siellä oli tietysti pilkkopimeää. Lampuillakaan ei näkynyt pitkälle, koska humuspitoinen vesi imee valon tehokkaasti. Muuten vesi oli suhteellisen kirkasta, kun laskeuduimme poijunnarua alas, ensimmäisinä sukeltajina tällä hylyllä.
 
Suuri osa Perämerellä uponneista laivoista on "pelastettu", mikä tarkoittaa sitä, että ne ovat usein ajaneet karille tai matalikolle ja niistä on irrotettu kaikki vähänkin rahanarvoinen ennen kuin aallot ja viimein jäät ovat vieneet loput hylystä. Tämä hylky oli koskematon - arvokkaat osat kuten rustin jumpry ja takilointiin kuuluva pylpyrä olivat paikoillaan meren pohjassa.
 
Pylpyrä (takiloinnin osa). Kuva Keijo Suihko
Sukeltamisessahan on aina jotain maagista - on hiljaista, rauhallista, usein pimeää ja kylmää. Tällä kertaa maagisuutta lisäsi hylky, jota kukaan ei ollut nähnyt sitten sen painuttua pohjoisen Perämeren pinnan alle yli sata vuotta sitten.
 
Hylyn tietoja ei vielä ole, eli tällä hetkellä ei tiedetä, miltä vuosikymmeneltä ja kenen rakentama laiva oli, saati sitten miten ja miksi se upposi. Tarkkoja koordinaatteja ei julkisteta ainakaan ennen kuin Museovirasto kesällä on käynyt tutkimassa aluetta. Silloin saadaan toivottavasti lisää tietoa hylyistä ja niiden tarinoista.
 
Siihen asti täytyy siis vain odotella ja etsiä arkistoista tietoja mahdollisista pohjoisella Perämerellä hävinneistä laivoista, joiden uppoamispaikkoja ei vielä tähän mennessä ole löydetty.
 
Essi Keskinen
 
P.S. Jos olet vastuullinen, kokenut ja työteliäs sukeltaja ja kiinnostuit Perämeren alueen tutkimisesta ja hylkykartoituksesta, ota yhteyttä Bothnian wreck exploration -ryhmään Instagrammissa #bothnianwreckexploration
 
Hylyn laitaparras, kuva Keijo Suihko.

Rustin jumpry (kiinnike laivan kyljessä, josta köydet lähtevät ylös mastoon pitämään sitä pystyssä), kuva Keijo Suihko.

Piirros videon perusteella, Jouko Pellikka.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Tee työtä jolla on vaikutusta

 

Merihapsikka, Ruppia maritime, Merenkurkussa.
Puolustusvoimien mainoslause kuului aikanaan "Tee työtä jolla on merkitystä". Tänään Metsähallituksen meribiologin töissä tuntui todella, että tein työtä, jolla on vaikutusta, ainakin lyhyellä tähtäimellä.
 
Suomessa kasvavien putkilokasvien uhanalaisuus on viimeksi arvioitu vuonna 2010 ja uusi arviointi on parhaillaan käynnissä. Kasvit luokitellaan sekä kansallisesti että alueellisesti, eli esim. upossarpio on kansallisesti uhanalainen koko maassa, koska sen mailman kannasta 80 % elää Suomessa, mutta vaikkapa ahdin- ja vellamonsammalet ovat "vain" alueellisesti uhanalaisia Perämerellä, eivät koko Suomen mittakaavassa. Alueellisesti uhanalaiset lajit ovat kansallisesti yleensä "silmälläpidettäviä" eli NT-luokituksen alaisia kansallisesti arvioituna.
 
 
 
Tänään syötin koko päivän viime kesän uhanalaistietoja HERTTA-tietokantaan eli kansalliseen Eliölajit-tietokantaan, jossa kaikki Suomen uhanalaisten lajien havainnot ovat. Viime kesänä kertyi reilut neljäkymmentä uutta havaintoa eri asteisesti uhanalaisista lajeista sekä Metsähallituksen omissa kartoituksissa, valtakunnallisissa VELMU-kartoituksissa että hankkeiden kartoituksissa.
 
Alueellisesti uhanalainen ahdinsammal.

Ruppia maritima, merihapsikka, on suhteellisen mereinen ja eteläinen laji, joka Merenkurkussa ja siitä pohjoiseen elää levinneisyytensä pohjoisrajalla. Kansallisesti laji kuuluu silmälläpidettäviin, mutta Merenkurkun alueella se on luokiteltu alueellisesti uhanalaiseksi. Minulla oli syötettävänä neljä uutta havaintoa merihapsikasta Merenkurkun alueelta viime kesältä.
 
Viinakarin havainnot tietokannassa oli, kaikki muut tulivat uutena maastokaudelta 2017.
 
Avasin merihapsikan sivuston ja koko maasta löytyi vain kaksi sisään kirjattua havaintoa. Tämä EI tarkoita sitä, että laji olisi koko Suomen historian aikana havaittu vain kaksi kertaa, se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että joku on kahdessa eri paikassa vierailtuaan päättänyt, että on tarpeeksi tärkeä asia viedä nämä kaksi alueellisesti uhanalaisen lajin havaintoa tietokantaan asti. Kollegani sanoi, että hän ei esimerkiksi ollut aiemmin tajunnut, että laji on alueellisesti uhanalainen koska se on niin yleisen tuntuinen. Hän oli tullut katsoneeksi vain kansallisen statuksen, silmälläpidettävä.
 
Tässä koko nivaska uharilappuja, jotka nyt on syötetty Eliölajit -tietokantaan!
 
Kun nyt sitten vein neljä viime kesän havaintoa tietokantaan aiempien kahden seuraan, lisäystä oli peräti 200 %.
 
Tee työtä jolla on vaikutusta :)
 
Essi Keskinen
 
Merihapsikka itäisellä Suomenlahdella.



keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Alkulähteillä


Kävin viime viikolla koululaisvierailulla Pansion alakoulussa Turussa. Oli kummallista mennä takaisin samaan kouluun, josta olen itse aloittanut koko akateemisen urani 35 vuotta sitten. Koulurakennus ei ollut muuttunut, koululaiset näyttivät samanlaisilta, paitsi että maahanmuuttajataustaisia lapsia oli huomattavasti enemmän kuin nelisenkymmentä vuotta sitten.
 
Nelosluokassa, jonne minä pääsin esiintymään, näytti noin puolet lapsista olevan kantasuomalaisen näköisiä kaukaasialaisia, toinen puolisko geeniperimästä oli saapunut muualta.
 
Lapset olivat innoissaan kun esittelin sukeltamista. Kysymyksiä sateli: "Oletko koskaan löytänyt aarretta?" "Oletko koskaan löytänyt kuollutta ihmistä?" "Miten kalat saa lapsia?" "Mikä on hylky?" "Mikä tuo kiikarin näköinen juttu on?" (mikroskooppi), "Oletko koskaan nähnyt piiloutuneita kaloja?" jne jne.
 
Keskustelu kävi vilkkaana, ja siihen osallistui lapsia sekä selkeästi suomalaisista lähtökohdista että suomea hieman murtaen puhuen. Kaikkia yhdisti kiinnostus sukeltamiseen ja jännittäviin kaloihin.
 
Aika loppui kesken ja lapset lähtivät lounaalle, mutta sitä ennen moni kävi kiittämässä erikseen, että oli mielenkiintoista ja jännää. Yksi poika kävi ilmoittamassa, että hänestä saattaa tulla isona sukeltaja.
 
Ruokajono oli jo muodostettu ja minä seisoin ovenpielessä hyvästelemässä. Jono lähti liikkeelle, ja sain vielä viimeisen kiitoksen pikkutytöltä, joka myös halusi kysyä jotakin.
 
"Jos kerran kalat munii mätimunia ja niistä syntyy poikasia niin mistä se ensimmäinen kala oikein tuli?"
 
Nelosluokkalainen asian ytimessä ja elämän alkulähteillä. Kulttuuritaustasta huolimatta kaikkia mailman ihmisiä ikiaikaisesti yhdistänyt kysymys juolahti myös Pansion alakoululaisen päähän.
 
Ruokajonon mittainen aika ei riittänyt tytön kysymykseen vastaamiseen.

Essi Keskinen

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Årets slut

Julen är bakom oss och det nya året nalkas. Det kanske verkade som om projektet skulle ha tagit en lång paus men det händer saker och ting med jämna mellanrum. Kanske vi har alla haft behov av en liten andepaus, det var ju en intensiv sommar, så som det alltid brukar vara ute på fältet.

Vintermånaderna innebär att ta hand om allt det arbete som inte gjorts på sommaren. Hundratals, eller närmare sagt tusentals burkar med insekter och fiskar måst artbestämmas. Över 20 000h inspelade toner skall gås igenom. Det är saker som man utifrån inte ser. Ofta sker det på kontoret och ser kanske inte lika intressant ut som de saker som sker utomhus. Inomhus sitter man bara på sin plats… Man måste väl vara en aning galen för att artbestämma tusentals fiskyngel vars storleks är mindre än 10mm, eller räkna döda myggor?
Allt detta leder dock hoppeligen till något… Att kunna dra slutsatser om vilken slags flada och varför är bäst för fisklek, eller få klarhet på hypotesen om fladdermössens migrationsrutt. Förhoppningsvis får vi svar på frågor och kanske är vi tvungna att även ställa nya, båda alternativen låter bra. Hur som helst har vi under sommarens lopp samlat in en hel del ny information om ekosystemet flada. Vi väntar alla ivrigt på att få dra preliminära slutsatser av sommarens inventeringar.

Under projektets förstå år har jag fått bekanta mig med en hel del nya människor; experter på sitt område och underbara kolleger. Folk som är entusiastiska om det de gör och sprider sin kunskap med andra uppskattar jag, deras iver smittar och jag intresserar mig plötsligt för saker jag förr inte ägnat mig för!
Det kommande årets insatser planeras häftigt. Det som står klart är fler fältinventeringar men denna gång satsar vi på att fördjupa oss mer på enstaka områden istället än på alla de 50 flador som inventerades förra sommaren.

Nu är det ett passligt tillfälle att tacka alla som på något sätt har medverkat i projektets första år på ett eller annat sätt. Jag ser framemot det kommande året och de nya utmaningarna som projektet kommer att ställa oss.

Och apropå, annat som är tidskrävande; att bygga upp  hemsidor! Det är definitivt något som händer bakom kulisserna och blir synligt först när de publiceras, dvs nu! Detta är ett bra sätt att avsluta året och önska alla ett gott nytt år!

www.kvarkenflada.org


Roosa


The bright side of life, Bild: Anniina Saarinen


Förhandsgranskning, Bild: Anniina Saarinen


torstai 21. joulukuuta 2017

Vuoden lyhin päivä



Tänään on vuoden lyhin päivä. Täällä Oulussa aurinko on noussut klo 10.29 ja laskee jo klo 14.03. Laskennallista "auringonpaistetta" saadaan siis kolme ja puoli tuntia.

Tänään taivas on kuitenkin paksun harmaan pilviverhon peittämä ja välillä sataa räntää, välillä vettä. Tänään on ollut hyvä päivä tallentaa kesän SEAmBOTH-hankkeen maastokartoitusten uhanalaishavaintoja Eliölajit-tietokantaan. Vaikka "uhanalaisen lajin maastolomake" on täytetty jo kesällä, on joitakin tietoja pitänyt kaivaa sukelluspöytäkirjoista ja maastolomakkeista ja samalla on tullut muisteltua kesää.
 
 
Kesän pisin työpäivä oli pitkä sekä tuntimäärällisesti että auringonkierron kannalta. Päivä osui heti juhannuksen jälkeen ja tiimini muutti Krunneille viisi päivää kesäpäivänseisauksen jälkeen. Aurinko laski sinä "iltana" kello 00.24 ja nousi seuraavana "aamuna" klo 2.19.

Pääsimme lähtemään maastoon vasta myöhään, kaikki meni pieleen, linkutimme Ulkokrunniin ja saimme tavarat Maiasta maastotukikohtaan sillä aikaa kun aurinko ensin laski ja sitten nousi. Päivällinen oli syöty kun aurinko kipusi taivaankantta kohti hieman ennen kolmea aamuyöstä.
 
Yön pimein hetki oli vain hieman hämärämpi kuin tänään päivän valoisin hetki.
 
Tuota maanantaita pääsee fiilistelemään tästä blogista: http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2017/06/maastokausi-pelkkaa-maanantaita.html
 
 
Suomalaiset ovat aina osanneet elää vuodenaikojen mukaan. Kesällä pidetään lomaa, juhlitaan, valvotaan, tanssitaan. Talvella istutaan sisällä, syödään, juodaan, jurotetaan tai matkustetaan etelän aurinkoon. Toimistotyö sopii meribiologille talvella hyvin ja on mukavaa, että ei tarvitse olla ulkona viimassa ja räntäsateessa.
 
Osan kesän maastokartoitusten jännityksestä pääsee elämään myös talvella. Kesän sukelluksilla otettiin tunnistamatta jääneistä vesisammalista näytteitä ja toimitettiin Oulun kasvimuseolle tunnistettaviksi. Kun näytteet tulivat takaisin nimilappujen kanssa, riemulla ei ollut rajoja! Löytyi vanha ystävä kymmenen vuoden takaa, Fissidens osmundoides - sitä ei ole löytynyt sadoillakaan sukelluksilla sitten vuoden 2007. Löytyi Metsähallituksen Perämeren meritiimille lähes tuntematon näkinsammallaji Fontinalis hypnoides, vieläpä monelta eri paikalta. Löytyi toinen kauas taakse jäänyt sammal, Hygrohypnum luridum, jonka muistelen viimeksi nähneeni joskus ennen vuotta 2009. Kuvat näistä sukelluksista vilisevät mielessä kun selaan sukelluslomakkeita.
 
 

Talvi on minulle usein akkujen lataamisen aikaa. On aikaa nähdä kavereita, aikaa keskittyä ruuanlaittoon, aikaa matkustaa, aikaa lukea kirjoja. Työpäivät eivät ole yhtä pitkiä kuin kesällä ja aikaa jää kuntosalille, uimiselle ja pitkille kävelyille. On myös aikaa pitää kesälomat ja saldovapaat.
 
Töissä saa putsata pöytää joululomaa varten ja valmistautua tulevaan vuoteen. Viime kesän uhanalaishavaintojen syöttäminen kansalliseen tietokantaan tuntuu sitäkin merkityksellisemmältä, kun juuri ollaan tekemässä Suomen uutta uhanalaisarviota ja kaikki uudet havainnot auttavat siinä pähkäilyssä.
 
Ja on mukavaa ajatella, että kun tammikussa joululoman jälkeen tulen takaisin töihin, vuoden pimein aika on todellakin jo jäänyt taakse ja ollaan jo reipasta vauhtia menossa kohti valoa, kesää ja uutta maastokautta.
 
Oikein hyvää joulunaikaa ja vuodenvaihdetta kaikille!
 
Essi Keskinen
 


 





keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Palkintojakkaralla

Meren aarteet -kirjan julkistamistilaisuus Helsingissä.



"Työ tekijäänsä kiittää", kuuluu vanha sanonta, mutta tällä hetkellä muutkin kiittelevät. Eilen saatiin kuulla upea uutinen: VELMU-kirja Meren aarteet on valittu vuoden luontokirjaksi 2017! Tästä, tai Tieto-Finlandia -palkinnosta, vasta haaveiltiin kun syksyllä 2015 ryhdyttiin puhumaan "VELMU-Atlaksen" kirjoittamisesta.
 
 
Kirjaan on koottu sekä järisyttävä määrä uusinta Itämeri-tietoa että upeita valokuvia.  Metsähallituksen meribiologit ovat kymmenen vuoden ajan kartoittaneet Itämeren vedenalaista maailmaa,  kortensa ovat kantaneet kekoon ELY-keskukset ja LUKE, Åbo Akademi on kouluttanut ja mallintanut Helsingin yliopisto rinnallaan, GTK on luodannut pohjia ja SYKE on koordinoinut VELMU-hanketta. Merisotakoulun tutkimuskeskuskin on osallistunut, eli tekijäkaarti VELMU-hankkeessa on ollut melkoinen. Niin on ollut asiantuntijajoukko kirjaa kirjoittamassakin.
 
 
VELMU ja Metsähallituksen meribiologinen toiminta ovat niittäneet palkintoja aiemminkin. Vuosi sitten VELMU-hanke sai ympäristöpalkinnon Sukeltajaliitolta.  Sukeltajaliiton mukaan "Sukeltajilla tärkeä rooli meriluonnon muutosten tallentamisessa" ja itse en voi kuin myötäillä.
 
 
Vuonna 2015 Metsähallituksen silloinen pääjohtaja Esa Härmälä julisti, että "Nyt on meren vuoro!" Pari vuotta sitten Metsähallituksen vuoden ympäristöpalkinto ropsahti meritiimille, eli mereen todella satsattiin.
 
 
Vuoden 2016 tammikuun lopussa VELMUn karttapalvelu aukesi ja koko kymmenen vuoden kartoitustyö oli kaiken kansan nähtävillä karttasovelluksena, mallinnuksina ja levinneisyyskarttoina, ja se oli jo eräänlainen loppuraportti kymmenen vuoden kartoitushankkeelle. Päivä oli upea ja tuntui palkinnolta.
 
 
Nyt, kun kirjoitusurakka on sekä paketissa että palkittu, on hyvä istahtaa alas, miettiä viimeistä puoltatoista vuotta, joiden aikana on kirjoitettu, ja sitä edeltävää kymmentä vuotta, joiden aikana on sukellettu ja veneilty yhteensä satojen henkilötyövuosien verran.
 
 
Kollegani ja ystäväni, meriarkeologian ainut tohtori Suomessa, Minna Koivikko, sen kiteytti: "Kun jotain lähtee puuhaamaan niin miksei sitten tehdä yksin tein sikapriimaa vaikka tavallista olisikin tilattu  "
 
Eikös me aina tehdä näin?
 
Essi Keskinen
 
 
 
P.S. Jälkisanoiksi on pakko lainata suoraan WWF:n kollegaa Niikka Borgia, joka kiteytti Meren aarteet -kirjan niin kauniisti julkistustilaisuuden jälkeen (kiitos vielä kerran lainauksesta Niikka!):
 
"Niikka Borg julkaisi 9 kuvaa.
Mun työ koskettaa ympäristöä jota suurin osa ei koskaan koe omalla kehollaan tai näe omilla silmillään. Edes mun mies ei ole käynyt mun työmaalla, Itämeren pinnan alla. Kuitenkin hämmästyn joka kerta kun kuulen maallikon (eli kuivakon) kysyvän “No onko siellä edes enää mitään suojeltavaa??” No todellakin on!!!
Onneks tänään julkaistu #merenaarteet kirja näyttää tän jokaiselle. Monet suomalaiset ammattisukeltajat, ja etenkin metsähallitus, ovat tehneet käsittämättömän määrän työtunteja kartoittaakseen Suomen vedenalaiset alueet. Se nippelitieto löytyy Velmun karttapalvelusta, mutta kaikki proosallisuus, tieto ja kauneus on laitettu tämän kirjan kansien väliin. Oon koko illan selaillut kirjaa, jonka kuvat kertovat juuri sen minkä haluan näyttää kuivakoille. Ekan kuvan punalevät jotka ovat just noin intensiivisen punaisia, merirokkojen rytminen hamuaminen (kuva 2) jota on tullut tujoteltua melkeen jokaisen sukelluksen lopussa 3 metrissä hengatessa ja mätipalleroisista pilkistävät silmäparit ja tykyttävät sydämenlyönnit (kuva 7). Tiesittekö muuten että hauki on peto jo poikasena (kuva 8)?
Tämä kirja näyttää sen kaiken, ja vaikka mulla ei ole ollut osaa eikä arpaa kirjan tekemisessä tunnen käsittämätöntä myötäylpeyttä kollegoiden puolesta. Mahtava työ, nyt tuuttatte tätä joka tuutista ettei se jää kirjahyllyihin pölyttymään!
#itameri #sukellus #ammattisukeltajat #velmu #metsahallitus #syke #ymparistoministerio #myotaylpeys #vuodenparasjoululahja

Otalehtivita kurkistelee kohti luontokartoittajaa.

Batrachospermum -punalevä on nimestään huolimatta vihreä, pulloharjamainen Perämeren asukki.