tiistai 17. huhtikuuta 2018

Suunnittelun suunnittelua


Kevät on totisesti suunnittelun aikaa. Meritiimin suunnittelijat eli kesän maastotiimien vetäjät ovat tulossa töihin ja suunnittelemaan töitä joskus toukokuussa. Tällä hetkellä suunnitellaan suunnittelijoiden palkkaamista. Minä puolestani suunnittelen suunnittelijoille pohjia, joiden avulla he voivat tehdä tarkemmat suunnitelmat.

Metsähallituksen toimesta merellä tulee tänä kesänä liikkumaan VELMU-tiimejä, Metsähallituksen omia kenttätiimejä ja hanketiimejä ainakin SEAmBOTH- ja Kvarken flada -hankkeista. Hankkeissa on jo omat suunnittelijansa, ja he ovat jo aloittaneet kesän töiden suunnittelun.

Eri tiimeillä on hiukan eri tavoitteet ja päämäärät, vaikka kaikki tähtäävätkin tietysti Itämeren vedenalaisen luonnon yhä parempaan tuntemukseen ja sitä kautta sen parempaan hoitoon ja kuntoonsaattamiseen. Hankkeilla on omat agendansa, ja Metsähallituksen tiimit työskentelevät natura-alueiden kartoitusten parissa.

Otetaan esimerkiksi VELMU-hanke. Nyt VELMU 2 -vaiheessa halutaan keskittyä mm. suurten kaupunkien edustoille, mistä löytyy paljon ihmispaineita, muille alueille, joilla luontoarvot ja ihmispaineet potentiaalisesti ovat törmäyskurssilla, vedenalaisten natura-luontotyyppien tunnistamiseen (niiden raportointiaika on ensi vuonna) ja uhanalaisten lajien entistä parempaan tuntemukseen. Kun nämä päämäärät laitetaan kartalle päällekkäin, muutamia alueita pitkin rannikkoa hyppää esille.

SEAmBOTHin hankealueena on pohjoinen Perämeri Hailuodosta Tornioon. Kesän kartoitukset keskittyvät siis tälle alueelle. Aiemmin maastotukikohtina on pidetty lähinnä Ulkokrunnin saarta ja Selkä-Sarvea Perämeren kansallispuistossa, mutta näiden alueiden vedenalainen luonto alkaa olla pian kertaalleen kartoitettu. Tänä kesänä keskitytään mannerrantojen koluamiseen ja erityisesti Kemijoen suistoon.

SEAmBOTH-hankkeen kesän 2018 suunnittelua. Sinisten ja punaisten viivojen sisäpuolelle on tarkoitus mennä tekemään kartoituksia. Viivojen sisäpuolella olevat pisteet ovat suunniteltuja kartoituspisteitä.
Maastosuunnitelmien mukana tulee tietysti logistiikan suunnittelu. Metsähallituksen meritiimi on nyt ensimmäistä kertaa historiassa yhden tiimin sisällä, ja ennen kahden alueen alle kerätyt inventointivälineet ovat nyt yhden tiimin omaisuutta. Sen jakaminen kesän kaikille eri maastotiimeille on haastavaa. Ja missä yövytään, pitääkö vuokrata vai omistaisiko Metsähallitus jossain kiinteistöjä, mistä löytyvät vuokralaiturit ja kuka niitä isännöi, mistä saa ensi kesänä veneisiin bensaa ja mitkä asemat ovat kuivina?

Samaan aikaan kuin muuttolinnut alkavat palata Pohjolaan, Metsähallituksen kesän suunnittelijat palailevat talvilomiltaa, ulkomailta, opinnoistaan, kuka mistäkin, ja alkavat nimensä mukaisesti suunnitella kesää.

Essi Keskinen

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Äänettömien äänitorvi


Kuka puolustaa niitä, jotka eivät itse pysty puolustamaan itseään? Niitä, kenellä ei ole ääntä? Niitä, keitä ei huomata, mutta joilla on silti merkitystä? Kuinka äänettömien oikeudet saadaan muidenkin tietoon?

Sata vuotta sitten yhteiskunta keskusteli naisten oikeuksista, viisikymmentä vuotta sitten keskusteltiin lasten oikeuksista. Orjien ihmisoikeus puhutti reilut parisataa vuotta sitten, muiden kuin perinteisten miehen, naisen ja heterojen oikeudet puhuttavat juuri nyt. Näillä kansanryhmillä on sentään ollut ääni, ja jossain määrin sitä on päässyt käyttämään - naiset ovat polttaneet rintaliivejä, Pride -kulkue kulkee vuosittain, orjia karkasi, perusti ja puolusti omia kaupunkejaan.


Lasten oikeuksia ajavat yleensä muut kuin lapset. Samanlaisissa lastenkengissä tulevat eläimet ja kasvit, jotka eivät itse pysty nousemaan barrikadeille ja vaatimaan oikeuksia itselleen.

Toimivan maapallon kannalta on tärkeää, että pienetkin öttimöntiäiset ja viherhiukkaset pysyvät olemassa, tarjoavat ruokaa isommille, jotka taas ovat saalista vielä isommille, tai tuottavat happea hengitettäväksi, tai hajottavat kuolleet lehdet uudelleen mullaksi ja ravinteiksi. Kaikella on luonnossa jokin funktio, sen lisäksi, että lajeilla on itseisarvo. Jokaisella on oikeus olla olemassa.



Tällä hetkellä on käynnissä Suomen lajien ja luontotyyppien uhanalaisuusarviointi. Työryhmät keskustelevat eri lajien yleisyydestä, levinneisyydestä, mahdollisesta taantumisesta, harvinaistumisesta, yleistymisestä. Työryhmissä on nähty todellista myötäelämisen taitoa - tutkija puolustaa tutkimansa eliön oikeuksia henkeen ja vereen saakka, haluaa saada tiukan uhanalaisluokituksen menemään läpi, koska eliö on vaarassa hävitä. Tunteet kuumenevat pienten ötököiden takia, kantoja perustellaan, tilastoja kaivellaan, tieteellisiä julkaisuja etsitään. Yksi on yhtä mieltä, toinen toista. Jonkin tavalliseen silmään mitättömänoloisen, syvällä pohjaliejussa ja ikuisessa pimeydessä elävän lajin oikeuksien puolesta taistellaan.

Luonnolla ei ole ääntä. Me luonnonsuojelun parissa työskentelevät joudumme tekemään parhaamme, että saamme mykälle äänen ja huomaamattomalle oikeudet.

Essi Keskinen

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Valtakunnan laajennus

 
Horisonttini on laajentunut viimeisen vuoden aikana merkittävästi. Aiemmin olin suojelubiologi, toukokuusta lähtien titteliin on voinut lisätä "projektipäällikön". SEAmBOTH-hankkeen myötä olen astunut ulos mukavuusalueeltani eli epämukavuusalueelleni, tai kuten nykyään kuuluu sanoa, olen astunut oppimisalueelleni. Epämukavuusalue on niin negatiivissävytteinen sana. En pysty siis enää välttelemään budjettien ja monimutkaisten Excel-taulukoiden ymmärtämisen yrittämistä luotsatessani kahden maan välistä hanketta kohti maaliviivaa.
 
 
Kolmisen viikkoa sitten valtakuntani laajentui myös fyysisesti. Tammikuussa olin vielä Perämeren aluemeribiologi. Sitten Metsähallitus kävi läpi organisaatiouudistuksen, jonka myllerryksessä minä sain lahjaksi Perämeren lisäksi myös Merenkurkun ja pohjoisen Selkämeren. Vuodesta 2006 lähtien tonttini on ulottunut Torniosta Kokkolaan. Maantietä pitkin mitattuna se on noin 330 km. Nyt sain kertarysäyksellä reilut 220 km lisää rantaviivaa (vain maantietä pitkin mitattuna!) hoidettavakseni. Näin minusta tuli Pohjanlahden aluemeribiologi.
 
 
Seuraan siis Aleksanteri Suuren, Napoleonin, Hitlerin, ja keitä näitä valtakuntansa laajentajia nyt on, jalanjäljissä. Ainoana erona on se, että minä en erityisemmin tavoitellut lisämaata, vaan se ojennettiin minulle hopeatarjottimella.
 
Uusien alueiden mukana seuraavat uudet haasteet. Merenkurkun kytkykauppana tulee tietysti ruotsinkieli, joka ei ummikko-oululaiselta taivu. Virkamiesruotsi on suoritettuna, mutta 20 vuotta sitten, eikä silloin keskusteltu ruotsiksi ekosysteemipalveluista, merialuesuunnittelusta, rehevöitymisestä, ilmastonmuutoksesta saati sitten aluevalvontalaista, ympäristövaikutusten arviointihankkeista tai vedenalaisesta biologisesta monimuotoisuudestas.
 
 
Uutuuttaan loistavia ovat myös sidosryhmät. Perämeren alueen sidosryhmät - Ely-keskukset, luonnonsuojelujärjestöt, veneilyseurat, meripelastusseurat, sukellusseurat, yliopisto sun muut - ovat tulleet tutuiksi ja tiedän, kehen ottaa yhteyttä. Mitäpä minä näistä tietäisin Merenkurkussa, saati sitten kaukaisella pohjoisella Selkämerellä?
 
Merenkurkun myötä sain myös uusia haasteita, joilla päästä jylläämään uudelle oppimisalueelleni: säädösvalmistelun, Maailmanperintötien ja muut kimurantit hankkeet, jotka nostattavat ja kuohuttavat tunteita ja pitävät aluemeribiologin varpaisillaan.
 
 
Äitini, professori, joka on sekä naisasianainen että uraohjus, kyselee minulta aina, onko minulla nyt tarpeeksi mahdollisuuksia edetä urallani. On ollut vaikeaa selittää, että en halua varsinaisesti edetä urallani, jos etenemisellä tarkoitetaan perinteistä ylöspäin kipuamista. Jokainen pykälä ylöspäin tarkoittaa enemmän paperitöitä ja vähemmän töitä maastossa ja minulle oikeiden ja konkreettisten asioiden parissa. Olen sen sijaan sanonut, että haluaisin edetä lateraalisesti, kasvattaa asiantuntemustani ja tietämystäni juuri tällä käytännön tasolla, jolle olen päässyt ja jossa viihdyn.
 
No, nyt sitä sitten edettiin lateraalisesti, 220 km kertaharppauksella.
 
Essi Keskinen
 

 

perjantai 9. helmikuuta 2018

Vapaaehtoiset riippakivet?


Perämeren meritiimissä on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut joka vuosi 1-8 vapaaehtoistyöntekijää. Vapaaehtoisia on saatu mukaan paikallisten sukellusseurojen talkoohengessä, suomalaisia ja ulkomaalaisia yliopisto- tai muita korkeakouluopiskelijoita, joiden on pitänyt suorittaa pakollinen työharjoittelu, on tullut monena kesänä kolmesta viikosta viiteen kuukauteen mittaisina pätkinä, ulkomaisia lukiolaisia on tullut muutaman viikon työharjoitteluun tai "itsenäistymisharjoitteluun", kuten he itse sanovat, TE-keskus on lähettänyt meille kotoutettavia suomen kielen kurssilaisia suomenkieliseen työharjoitteluun, ja ulkomaisia ja kotimaisia luonnonsuojeluhenkisiä ihmisiä on tullut vapaaehtoisiksi vain siksi, että he haluavat päästä konkreettisiin luonnonsuojelutöihin alueelle, jonne normaalisti ei turisti pääse eli Perämerelle.
 
Henkilökohtaiset motiivit vapaaehtoistyöhön ovat vaihdelleen, mutta kaikille on ollut yhteistä kova työinto ja motivaatio, halu liikkua luonnossa ja tehdä luonnonsuojelutyötä, ja meritiimin me-hengestä nauttiminen samanveroisina tiiminjäseninä palkattujen työntekijöiden kanssa.
 
 
 
Minä olen aina pyrkinyt ottamaan jokaisen vapaaehtoistöitä kyselevän töihin. Maailmahan on pullollaan töitä, joita varten ei kuitenkaan ole varaa palkata työntekijöitä. Ainahan tulee olemaan niin, että on sekä työttömiä, joille ei riitä palkkaa, että töitä, joihin ei riitä palkkaa, ja vapaaehtoiset liikkuvat tässä välissä. Esimerkiksi kesän maastotyöt ovat helppo nakki vapaaehtoisille: meillä on tietyt tulostavoitteet ja niitä varten on palkattu tietty määrä palkallisia luontokartoittajia, mutta koska maastotyön luonteeseen kuuluu, että mitä enemmän tekijöitä, sitä enemmän työtä saadaan tehtyä, jokainen vapaaehtoinen kantaa todellakin kortensa kekoon. Kaikessa yksinkertaisuudessaan saamme enemmän tehtyä suuremmalla määrällä ihmisiä kun kyse on fyysisestä työstä. Yksikään vapaaehtoinen ei kuitenkaan vie kenenkään palkallista työpaikkaa, koska tulokset on aina suhteutettu vain palkkatyöntekijöihin eikä rahaa kerta kaikkiaan ole määrättömästi.
 
Tiimini on saanut nauttia mahtavasta kansainvälisyydestä, kun vapaaehtoisia on tullut Kolumbiasta, Ranskasta, Saksasta, Hollannista, Jyväskylästä, Helsingistä, Torniosta ja vaikka mistä, näkökulmat muuttuvat ulkopuolisten perspektiivien tullessa kuvaan ja vapaaehtoiset pääsevät paikkoihin, joihin ei muuten pääse kuin omalla veneellä tai ei lainkaan ilman tutkimuslupaa. Lisäksi kaikki pääsevät toteuttamaan yhteistä intohimoa, luonnonsuojelua tai Itämeren saattamista parempaan reilaan, ja luonnossa liikkumista.
 
 
Siksi minua jaksavat vuosi toisensa jälkeen hämmentää vapaaehtoistöitä kyselevät, jotka kertovat, että minä olen ensimmäinen niistä kymmenistä, joille he ovat kirjoittaneet sähköpostia ja joka on todella vastannut heille! Että minä olen ensimmäinen, jolle soittaessaan he saavat kuulla positiivisen kannan.
 
Yhdessä olemme sitten ihmetelleet, miksi heitä ei oteta vapaaehtoistöihin, vaikka periaatteessa yhtiön toimintasuunnitelmassakin saattaa lukea, että vapaaehtoistyötä tuetaan. Nimensä mukaisesti vapaaehtoiset eivät aiheuta kuluja ja heistä on suuri apu. Yllättävän suuri osa Metsähallituksen vuoden töistä lepää vapaaehtoisten harteilla - on yhdessä WWF:n kanssa järjestettäviä vapaaehtoisten talkooleirejä, joilla kunnostetaan perinnebiotooppeja, on Pidä Saaristo Siistinä ry:n kanssa toteutettavia talkoita ja sitten ovat kaikki ne rengastajat ja lintutarkkailijat, jotka yksinään kulkevat määrättömät tunnit pitkin metsiä ja rantoja ja tarkkailevat ja laskevat lintuja. Eikö näiden jo vakiintuneiden vapaaehtoistöiden muotojen ulkopuolelta osata ajatella uusia vapaaehtoisuuden muotoja?
 
Viimeisen kuukauden aikana olen jutellut puhelimessa helsinkiläisen sukeltajan ja ranskalaisen Suomessa biologiaa opiskelevan kanssa. Molemmat haluaisivat tehdä vapaaehtoistöitä kesällä, toinen halusta pelastaa Itämeri, toinen halusta tehdä mielekäs työharjoittelu. Sukeltaja kertoi soitelleensa kymmeniin paikkoihin ja minä olin ensimmäinen, joka vastasi alustavasti myöntävästi. Opiskelija kertoi lähettäneensä kymmeniä sähköposteja, ja saaneensa viimein vinkin Metsähallituksen sisältä, että Essille kannattaa soittaa, hän ottaa vapaaehtoisia.
 


 
Ulkomailla ns. tieteellinen turismi on iso juttu. Tutkimuslaitokset ottavat joko vapaaehtoisia, jotka tulevat tutustumaan tutkimustyöhön ja tekemään muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen maastotöitä jossakin eksoottisessa kohteessa. Olen itse ollut tieteellisenä turistina Malediivien merentutkimuslaitoksella. Tein sinne vapaaehtoisena työharjoitteluni, ja se oli aivan mahtava kokemus! Miten muuten olisin päässyt laskemaan kaloja turistien sukelluspaikkojen ulkopuolisilla atolleilla tai vierailemaan saarilla, joille ulkomaalaisilla ei muuten ollut pääsyä?
 
Usein vapaaehtoisilta veloitetaan majoituksesta ja ruuasta, ja joissakin paikoissa he joutuvat jopa maksamaan siitä, että saavat tehdä töitä. Näin tutkimuslaitokset hyötyvät reppureissaajista ja sapattivuosien viettäjistä ja saavat vapaaehtoisten avulla töitään vietyä eteenpäin. Välillä kuulee opiskelijoiden jopa valittavan, että he eivät enää valmistuttuaan saa palkattuja työpaikkoja, kun kaikkien oletetaan tekevän vapaaehtoisesti oman alansa töitä että saavat näyttöä CV:hen. Työpaikkoja vapaaehtoisten ei toki pidä viedä, mutta koska rahoitukset on useimmissa paikoissa vedetty niin tiukalle, että vain perustyö pystytään hoitamaan palkkarahoilla, vapaaehtoiset tuovat valtavan lisäresurssin.
 
Minä ja tiimini jäämme odottelemaan ensi kesän meritiimin muovautumista ja mahdollisten vapaaehtoisten saapumista ja ihmettelemme, miksi niin monet muut eivät halua ottaa vapaaehtoisia töihin. Onko oletuksena, että vapaaehtoiset jostain syystä eivät olisi yhtä hyviä työntekijöitä kuin palkatut? Heillä on kuitenkin yleensä vahvempi motivaatio tehdä työtä koska heidän ei kerran ole PAKKO, ja palkallisilla kuitenkin palkka juoksee vaikka pitäisi kahvitaukoa puolet ajasta. Vai onko työpaikoilla pelko siitä, että vapaaehtoisen koordinoimiseen menisi jotenkin erityisen paljon aikaa? Silloin minä katsoisin koordinoijaa enkä koordinoitavaa, koska saapuuhan esim. maastotöihin uusia työntekijöitä joka kesä, eikä heillä välttämättä ole sen enempää tietoa työn sisällöstä kuin vapaaehtoisella. Vai onko pelkona yhteisen kielen puuttuminen? Joissakin tilanteissa se voi tietysti vaikeuttaa työntekoa, mutta esim. työpaikoilla, joissa suurin osa ihmisistä on nuoria ja kosmopoliitteja, puhutaan varmasti englantia.
 
 
Niin tai näin, on erikoista, että yksittäisille vapaaehtoisille ei anneta enempää arvoa nykymaailmassa. Esim. USAssa suuri osa luonnonsuojelutyöstä pyörii eläkeläisten vapaaehtoisten voimin - eläkeläiset vapaaehtoistyöntekijät käyvät muutamana päivänä viikossa vetämässä luontoretkiä paikalliseen kansallispuistoon tai seisomassa luontokeskuksen opastustiskin takana. Suomessa eläkeläisiä ei vielä näy kuin muutamissa kouluissa lukumummoina tai -vaareina tai sitten talkooleireillä.
 
Järjestötyöhän on Suomessa perinteisesti ollut vapaaehtoisten pyörittämää, mutta tämän lisäksi toivoisin, että minulle vapaaehtoistöihin hakeutuvien nuorten ei tarvitsisi lähetellä kymmenittäin sähköposteja ennen kuin tärppää.
 
Miksi ilmainen ei kelpaa? Ämpäreitäkin jonotetaan.
 
Essi Keskinen


perjantai 2. helmikuuta 2018

Hylkyjä, aarteita ja kuolleita


Minulta kysytään usein, löydänkö meribiologin työssäni aarteita, hylkyjä tai kuolleita ihmisiä. Viimeksi näin kysyttiin vasta pari viikkoa sitten kun olin kertomassa työstäni nelosluokkalaisille http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2018/01/alkulahteilla.html.
 
Kuolleita ihmisiä en ole koskaan löytänyt ( -koputtaa puuta- ), enkä haluaisikaan löytää. Aarteet voi määritellä kovin eri tavoin (ei, en ole löytänyt kultakolikoita, vanhaa shampanjaa tai venäläisen tsaarin taideteoksia) eli vaikka omasta mielestäni olen löytänyt aarteita (uhanalaisia lajeja, alueelle uusia lajeja, Suomen pohjoisimpia havaintoja esim. haarukkalevästä ja leväruvesta, upeita vedenalaisia niittyjä, mahtavia geologisia muodostelmia jne jne), kaikki eivät näitä "aarteiksi" laske.
 
Jäävät siis hylyt. Niitä olen löytänyt, ja ollut mukana niiden löytämisessä.
 
Viistokaikuluotauskuva "Hylkyloukusta", pohjoisella Perämerellä sijaitsevasta alueesta, jolta on löydetty ainakin kaksi eri hylkyä todennäköisesti yli sadan vuoden takaa. Viistokaikukuvaa tulkitaan hieman kuten mustavalkoista valokuvaa, vaikka se onkin tuotettu kaiusta eli äänen perusteella. Alapuolisessa kuvassa yksi hylynpohja näkyy oikealla puolella ja sen ympärillä irtonaista puutavaraa, joka on mitä ilmeisimmin hylyistä peräisi. Kuva Keijo Suihko.
Vuonna 2013 Metsähallitus järjesti hylkytalkoot, joihin osallistui sukeltajia ympäri Suomea http://metsahallitusmerella.blogspot.fi/2013/07/perameren-kansallispuistosta-loytyi.html Yksi hylyn osa löytyikin, ja samalla matkalla torniolaiset sukeltajat viistokaiuttivat aluetta, jonne jäi muutamia tulkinnanvaraisia havaintoja, kytemään tulevien saunailtojen puheenaiheiksi.
 
Kesällä 2017 Bothnian wreck exploration -ryhmä viistokaiutti alueella uudelleen, ja löysi selkeästi laajan alueen, jolle on levinnyt sekä kaikenlaista irtotavaraa, että pari suurempaa kappaletta - tämänhetkisen tulkinnan mukaan ainakin kaksi hylkyä.
 
Toisen hylyn laitaparras. Kuva Keijo Suihkon videosta.
Lähes jokainen sukeltaja haaveilee siitä, että pääsee sukeltamaan aiemmin löytymättömään ja koskemattomaan hylkyyn. Jollei sukeltaja suostu sitä ääneen sanomaan, mielessään ajattelee kuitenkin,.
 
Minun kohdalleni tuo haaveen toteutus osui, kun eräs Bothnian wreck exploration -ryhmän jäsen, joka tekee paljon vapaaehtoistyötä meritiimin kanssa sukellusapuna toimimisessa, otti yhteyttä, ja kysyi, haluaisinko sukeltaa ensimmäistä kertaa toiseen näistä hylyistä. Tulla pitelemään valoja kun hän videokuvaa?
 
Kukapa sukeltaja ei tähän tartuisi?! Minä ja tiimini olimme jo valmiiksi Hylkyloukuksi nimetyn alueen lähistöllä tekemässä SEAmBOTH-hankkeen vedenalaiskartoituksia, ja sattumalta sillä viikolla tiimissä oli myös vapaaehtoinen meriavustaja, joka pystyi paikkaamaan minua sen kahden tunnin ajan kun otin saldovapaata sukeltaakseni hylkyyn.
 
Jouko Pellikan näkemys toisesta hylystä, piirrettynä hylystä otetusta videosta ja viistokaikuluotauskuvasta.
Hylyt lepäävät tasaisella hiekkapohjalla n. 12-13 metrin syvyydessä, ja Perämeressä siellä oli tietysti pilkkopimeää. Lampuillakaan ei näkynyt pitkälle, koska humuspitoinen vesi imee valon tehokkaasti. Muuten vesi oli suhteellisen kirkasta, kun laskeuduimme poijunnarua alas, ensimmäisinä sukeltajina tällä hylyllä.
 
Suuri osa Perämerellä uponneista laivoista on "pelastettu", mikä tarkoittaa sitä, että ne ovat usein ajaneet karille tai matalikolle ja niistä on irrotettu kaikki vähänkin rahanarvoinen ennen kuin aallot ja viimein jäät ovat vieneet loput hylystä. Tämä hylky oli koskematon - arvokkaat osat kuten rustin jumpry ja takilointiin kuuluva pylpyrä olivat paikoillaan meren pohjassa.
 
Pylpyrä (takiloinnin osa). Kuva Keijo Suihko
Sukeltamisessahan on aina jotain maagista - on hiljaista, rauhallista, usein pimeää ja kylmää. Tällä kertaa maagisuutta lisäsi hylky, jota kukaan ei ollut nähnyt sitten sen painuttua pohjoisen Perämeren pinnan alle yli sata vuotta sitten.
 
Hylyn tietoja ei vielä ole, eli tällä hetkellä ei tiedetä, miltä vuosikymmeneltä ja kenen rakentama laiva oli, saati sitten miten ja miksi se upposi. Tarkkoja koordinaatteja ei julkisteta ainakaan ennen kuin Museovirasto kesällä on käynyt tutkimassa aluetta. Silloin saadaan toivottavasti lisää tietoa hylyistä ja niiden tarinoista.
 
Siihen asti täytyy siis vain odotella ja etsiä arkistoista tietoja mahdollisista pohjoisella Perämerellä hävinneistä laivoista, joiden uppoamispaikkoja ei vielä tähän mennessä ole löydetty.
 
Essi Keskinen
 
P.S. Jos olet vastuullinen, kokenut ja työteliäs sukeltaja ja kiinnostuit Perämeren alueen tutkimisesta ja hylkykartoituksesta, ota yhteyttä Bothnian wreck exploration -ryhmään Instagrammissa #bothnianwreckexploration
 
Hylyn laitaparras, kuva Keijo Suihko.

Rustin jumpry (kiinnike laivan kyljessä, josta köydet lähtevät ylös mastoon pitämään sitä pystyssä), kuva Keijo Suihko.

Piirros videon perusteella, Jouko Pellikka.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Tee työtä jolla on vaikutusta

 

Merihapsikka, Ruppia maritime, Merenkurkussa.
Puolustusvoimien mainoslause kuului aikanaan "Tee työtä jolla on merkitystä". Tänään Metsähallituksen meribiologin töissä tuntui todella, että tein työtä, jolla on vaikutusta, ainakin lyhyellä tähtäimellä.
 
Suomessa kasvavien putkilokasvien uhanalaisuus on viimeksi arvioitu vuonna 2010 ja uusi arviointi on parhaillaan käynnissä. Kasvit luokitellaan sekä kansallisesti että alueellisesti, eli esim. upossarpio on kansallisesti uhanalainen koko maassa, koska sen mailman kannasta 80 % elää Suomessa, mutta vaikkapa ahdin- ja vellamonsammalet ovat "vain" alueellisesti uhanalaisia Perämerellä, eivät koko Suomen mittakaavassa. Alueellisesti uhanalaiset lajit ovat kansallisesti yleensä "silmälläpidettäviä" eli NT-luokituksen alaisia kansallisesti arvioituna.
 
 
 
Tänään syötin koko päivän viime kesän uhanalaistietoja HERTTA-tietokantaan eli kansalliseen Eliölajit-tietokantaan, jossa kaikki Suomen uhanalaisten lajien havainnot ovat. Viime kesänä kertyi reilut neljäkymmentä uutta havaintoa eri asteisesti uhanalaisista lajeista sekä Metsähallituksen omissa kartoituksissa, valtakunnallisissa VELMU-kartoituksissa että hankkeiden kartoituksissa.
 
Alueellisesti uhanalainen ahdinsammal.

Ruppia maritima, merihapsikka, on suhteellisen mereinen ja eteläinen laji, joka Merenkurkussa ja siitä pohjoiseen elää levinneisyytensä pohjoisrajalla. Kansallisesti laji kuuluu silmälläpidettäviin, mutta Merenkurkun alueella se on luokiteltu alueellisesti uhanalaiseksi. Minulla oli syötettävänä neljä uutta havaintoa merihapsikasta Merenkurkun alueelta viime kesältä.
 
Viinakarin havainnot tietokannassa oli, kaikki muut tulivat uutena maastokaudelta 2017.
 
Avasin merihapsikan sivuston ja koko maasta löytyi vain kaksi sisään kirjattua havaintoa. Tämä EI tarkoita sitä, että laji olisi koko Suomen historian aikana havaittu vain kaksi kertaa, se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että joku on kahdessa eri paikassa vierailtuaan päättänyt, että on tarpeeksi tärkeä asia viedä nämä kaksi alueellisesti uhanalaisen lajin havaintoa tietokantaan asti. Kollegani sanoi, että hän ei esimerkiksi ollut aiemmin tajunnut, että laji on alueellisesti uhanalainen koska se on niin yleisen tuntuinen. Hän oli tullut katsoneeksi vain kansallisen statuksen, silmälläpidettävä.
 
Tässä koko nivaska uharilappuja, jotka nyt on syötetty Eliölajit -tietokantaan!
 
Kun nyt sitten vein neljä viime kesän havaintoa tietokantaan aiempien kahden seuraan, lisäystä oli peräti 200 %.
 
Tee työtä jolla on vaikutusta :)
 
Essi Keskinen
 
Merihapsikka itäisellä Suomenlahdella.



keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Alkulähteillä


Kävin viime viikolla koululaisvierailulla Pansion alakoulussa Turussa. Oli kummallista mennä takaisin samaan kouluun, josta olen itse aloittanut koko akateemisen urani 35 vuotta sitten. Koulurakennus ei ollut muuttunut, koululaiset näyttivät samanlaisilta, paitsi että maahanmuuttajataustaisia lapsia oli huomattavasti enemmän kuin nelisenkymmentä vuotta sitten.
 
Nelosluokassa, jonne minä pääsin esiintymään, näytti noin puolet lapsista olevan kantasuomalaisen näköisiä kaukaasialaisia, toinen puolisko geeniperimästä oli saapunut muualta.
 
Lapset olivat innoissaan kun esittelin sukeltamista. Kysymyksiä sateli: "Oletko koskaan löytänyt aarretta?" "Oletko koskaan löytänyt kuollutta ihmistä?" "Miten kalat saa lapsia?" "Mikä on hylky?" "Mikä tuo kiikarin näköinen juttu on?" (mikroskooppi), "Oletko koskaan nähnyt piiloutuneita kaloja?" jne jne.
 
Keskustelu kävi vilkkaana, ja siihen osallistui lapsia sekä selkeästi suomalaisista lähtökohdista että suomea hieman murtaen puhuen. Kaikkia yhdisti kiinnostus sukeltamiseen ja jännittäviin kaloihin.
 
Aika loppui kesken ja lapset lähtivät lounaalle, mutta sitä ennen moni kävi kiittämässä erikseen, että oli mielenkiintoista ja jännää. Yksi poika kävi ilmoittamassa, että hänestä saattaa tulla isona sukeltaja.
 
Ruokajono oli jo muodostettu ja minä seisoin ovenpielessä hyvästelemässä. Jono lähti liikkeelle, ja sain vielä viimeisen kiitoksen pikkutytöltä, joka myös halusi kysyä jotakin.
 
"Jos kerran kalat munii mätimunia ja niistä syntyy poikasia niin mistä se ensimmäinen kala oikein tuli?"
 
Nelosluokkalainen asian ytimessä ja elämän alkulähteillä. Kulttuuritaustasta huolimatta kaikkia mailman ihmisiä ikiaikaisesti yhdistänyt kysymys juolahti myös Pansion alakoululaisen päähän.
 
Ruokajonon mittainen aika ei riittänyt tytön kysymykseen vastaamiseen.

Essi Keskinen